Keskustelu kulttuurisesta omimisesta on polarisoitunutta ja vähemmistökulttuurien puolustajiksi on noussut leimallisesti vasemmistolaisia. Vasemmistoliiton kulttuuripoliittisessa ohjelmassa esitetään, ettei ”kulttuurillinen vuorovaikutus oikeuta kulttuurista omimista”. Tämä on kuitenkin ”vain” liberalistinen vaatimus – ja pyrin seuraavassa perustelemaan, miksi koko keskustelu kulttuurisesta omimisesta on paremminkin antimarxilainen kuin kulttuurimarxistinen (sic) hanke.

Kulttuurinen omiminen (KO) ja identiteettipolitiikka (IP) kietoutuvat yhteen tavalla, jossa vaatimukset ovat keskenäänkin ristiriitaisia. Laura Lindstedtiä voidaan syyttää siitä, että kirjailija kirjoittaa vähemmistökulttuuria edustavan hahmon Oneironiin. Samaan aikaan J.K. Rowlingia on (kaiken muun vähän paremmin perustellun lisäksi) arvosteltu siitä, että Harry Pottereissa taas ei esiinny vähemmistöryhmiä.

Kun lukee vaikkapa Saara Särmän ajatukset (KU 14.10.2017) KO:sta, tunnistaa nämä ajatukset kyllä omikseen ja kannattamisen arvoisiksi. Erityisen vasemmistolaisia ajatukset eivät ole, koska aivan hyvin porvarillinen liberaali voi ne allekirjoittaa. Tässä keskustelussa on ilmeinen riski, että vasemmisto hukkaa siinä historiallisen kontekstin ja marxilaisen doktriinin. IP ei yhdistä sorrettuja ihmisiä taisteluun valtaa itsessään vastaan. Kamppailut pysyvät erillisinä; parhaillaankin muut ovat enemmän tai vähemmän ongelmallisia allyja. IP jakaa ihmiset erillisiin fragmentteihin, polarisoituihin ja moralistisiin heimoihin, mikä mahdollistaa riiston jatkumisen.

Kaikessa tässä keskustelussa on piirteitä, jotka tuntuvat myös meille antirasisteille hieman kiusallisilta. Aiemmin oli yksinkertaista sanoa, että rotuja ei olemassa fyysisenä faktana vaan ainoastaan rasismin tuotteena. Nykyisessä ilmapiirissä tämä ei ole enää niin selvää. Puheessa KO:sta ja representaatioista (esim. näyttelijävalinnat tiettyihin hahmoihin) rajoja suorastaan syvennetään. Occamin partaveitsi leijuu uhkaavana näiden sekavien parhainpäinselittelyjen päällä.

Marxilaisessa general intellect, yleisen älyn, käsitteessä kaikki tuotanto perustuu yhteisesti tuotetun tiedon varaan. Sosiaalisesta elämästä itsestään tulee tuotantovoima. Viittaan tällä perustulokeskusteluihin ja esim. Vasemmisto etsii työtä -kirjaan. Tähän nähden KO:n käsite tuntuu vanhalta, nostalgoivalta, ja puolustuspuheenvuorot kapitalistista paradigmaa tukevilta. Siinä on jopa vähemmistöjä eksotisoivia tai eksklusiivisia piirteitä riippuen siitä tuleeko puhe ulkoa vai sisältä. Tuotantosuhteiden tasolla KO on vain yksi osa kapitalistista rekuperaatiota, yhteisen varallisuuden tai kulttuuriperinnön tuotteistamista ja yksityistämistä.

Vähemmistöjä puolustavassa puheessa on tunnistettavissa tiukkapipoisuuden henki (Anne Applebaum HS 12.9.2021), joka vahvistaa liberalistisia ajatuksia omistamisesta ja näkee sorrettuihin ryhmiin liitetyt osat pyhitettyinä fetisseinä.  Olisiko meillä tässä mitään oppimista situationisteilta? Sen sijaan, että yritämme tuhoontuomitusti kieltää kulttuurin rekuperoinnin, meidän tulisi luoda leikkisiä, kokeilevia kommunikaatiomuotoja, jotka parhaimmillaan edesauttavat työväenluokan itseorganisoitumisen prosesseja. Kun vähemmistökulttuurien osia pyhitetään KO:n kieltämisen nimissä näiden omaisuudeksi, toisinnetaan porvarillisen hegemonian rakenteita. Meidän pitäisi ennemminkin vallankumouksellisessa hengessä haastaa kapitalistiset (tuotanto)suhteet.