Rasismipuheen keskiössä on ollut jonkin aikaa käsitys ”valkoisista etuoikeuksista”. Tällä tarkoitetaan sitä, kuinka ”etuoikeutetut” valkoiset  - tai ”valkoisista menevät” – eivät kärsi eivätkä siten edes huomaa niitä syrjinnän muotoja, joista vähemmistön edustajat kärsivät.

Terminä etuoikeus on tietysti tässä kohtaa ongelmallinen jo sen takia, että se antaa kuvan siitä, kuinka etuoikeutetulla ryhmällä on jotain sellaista mitä muilla ei ole ja se pitäisi suorastaan ottaa näiltä etuoikeutetuilta pois; vrt. rälssiluokan veroedut tms. Kyseessähän on, että tavoitteena olisi kaikkien normaali kohtelu eikä kaikkien tasapuolinen syrjintä. Mutta tässä ei ole pointtina nyt monien mielestä huono sanavalinta vaan  tähän etuoikeuspuheeseen liittyvät ongelmat vasemmistolaisesta näkökulmasta.

 

Yksilön vastuuttamisen vaarat

Kehotuksessa tarkastaa omat etuoikeudet ollaan koko ajan vaarassa vyöryttää ongelmat yksilön vastuulle. Jos yksilö ei tiedosta etuoikeuksiaan, hän tulee ylläpitäneeksi rasismin muotoja. Hänelle pitääkin tulla epämukava olo. Näissä väitteissä ei ole kyse kollektiivisesta toiminnasta. Riskinä on, että tämä lähestymistapa jakaa väkeä ja tuottaa enemmän eroja kuin rakentaa yhteistä antirasistista pohjaa.

 

Oikeutettu etuoikeus

Rasististen rakenteiden purkaminen on tietysti jokaisen vasemmistolaisen tavoite. Tavoitteissa ei kuitenkaan ole mitään vallankumouksellista. Kaikki etuoikeusdiskurssin tavoitteet ovat täysin saavutettavissa liberaalin kapitalismin oloissa. Helppoa se ei tietenkään ole, koska kapitalismi tuottaa jakolinjoja ja rasismilla pystytään tuottamaan toissijaisia jakoja ja nykyoloissa populistinen oikeistokonservatismi hyötyy siitä.

Suurin ongelma valkoisten etuoikeuksien diskurssissa onkin se, että siinä käsitellään vain epäoikeutettuja sortomekanismeja. Siinä jätetään ns. oikeutetut etuoikeudet täysin koskematta. Siinä missä rasisti syyttää väärää kohdetta (vähemmistö) omasta epäonnestaan, ei rasisminvastaisen etuoikeuspuheen epäonneen jää enää muuta syyllistä kuin subjekti itse: Jos olet kapitalismin paradigmassa köyhä tai osaton, et voi syyttää kuin itseäsi, omaa laiskuuttasi, heikkoja geenejäsi, typeryyttäsi tai joudut alistumaan sille, että (jatkuvasti eriarvoisuutta tuottava) markkinoiden näkymätön käsi nyt sattui heittämään sinulle huonon noppaosuman.

 

Varastettu onni fantasiana

Meille vähemmistöille etuoikeuspuhe on sikäli vaarallinen, että diskurssi vahvistaa käsitystä siitä, kuinka onni koittaa heti kulman takana, kunhan vain (rakenteellinen) rasismi kitketään pois. Diskurssi jättää kapitalismille olennaiset luokkaerot täysin koskematta. Jos kävisikin niin hienosti, että rasismista päästäisiin eroon, jäisi yksilön harteille henkilökohtainen vaade saavuttaa onni, mikä tietenkin massoille on mahdotonta.

 

Tarkastele fantasioitasi

Jokaisen vasemmistolaisen antirasistinen kutsuhuuto pitäisikin etuoikeuksien tarkastelun sijaan olla: ”Tarkastele fantasioitasi!” Kapitalistinen yliminä käskee meitä noudattamaan viettipohjan vaatimuksia ja rohkaisee niille antautumista. Rasismista vapaa yhteiskunta – liberaalidemokratian utopia – on tietysti hieno tavoite ja jokainen vasemmistolainen tietysti olisi hyvillään tällaisesta kehityksestä. Etuoikeuspuhe kuitenkin piilottaa sisäänsä – Etuoikeutetut ja Syrjityt – kapitalismiin kuuluvat eturistiriidat. Kapitalistisen paradigman hyväksymistä ja ylistämistä oikeutetuista etuoikeuksista meidän pitäisi vaatia etuoikeuksia, jotka eivät perustu mihinkään muuhun kuin olemiseemme ihmisinä ja subjekteina!

 

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta on polarisoitunutta ja vähemmistökulttuurien puolustajiksi on noussut leimallisesti vasemmistolaisia. Vasemmistoliiton kulttuuripoliittisessa ohjelmassa esitetään, ettei ”kulttuurillinen vuorovaikutus oikeuta kulttuurista omimista”. Tämä on kuitenkin ”vain” liberalistinen vaatimus – ja pyrin seuraavassa perustelemaan, miksi koko keskustelu kulttuurisesta omimisesta on paremminkin antimarxilainen kuin kulttuurimarxistinen (sic) hanke.

Kulttuurinen omiminen (KO) ja identiteettipolitiikka (IP) kietoutuvat yhteen tavalla, jossa vaatimukset ovat keskenäänkin ristiriitaisia. Laura Lindstedtiä voidaan syyttää siitä, että kirjailija kirjoittaa vähemmistökulttuuria edustavan hahmon Oneironiin. Samaan aikaan J.K. Rowlingia on (kaiken muun vähän paremmin perustellun lisäksi) arvosteltu siitä, että Harry Pottereissa taas ei esiinny vähemmistöryhmiä.

Kun lukee vaikkapa Saara Särmän ajatukset (KU 14.10.2017) KO:sta, tunnistaa nämä ajatukset kyllä omikseen ja kannattamisen arvoisiksi. Erityisen vasemmistolaisia ajatukset eivät ole, koska aivan hyvin porvarillinen liberaali voi ne allekirjoittaa. Tässä keskustelussa on ilmeinen riski, että vasemmisto hukkaa siinä historiallisen kontekstin ja marxilaisen doktriinin. IP ei yhdistä sorrettuja ihmisiä taisteluun valtaa itsessään vastaan. Kamppailut pysyvät erillisinä; parhaillaankin muut ovat enemmän tai vähemmän ongelmallisia allyja. IP jakaa ihmiset erillisiin fragmentteihin, polarisoituihin ja moralistisiin heimoihin, mikä mahdollistaa riiston jatkumisen.

Kaikessa tässä keskustelussa on piirteitä, jotka tuntuvat myös meille antirasisteille hieman kiusallisilta. Aiemmin oli yksinkertaista sanoa, että rotuja ei olemassa fyysisenä faktana vaan ainoastaan rasismin tuotteena. Nykyisessä ilmapiirissä tämä ei ole enää niin selvää. Puheessa KO:sta ja representaatioista (esim. näyttelijävalinnat tiettyihin hahmoihin) rajoja suorastaan syvennetään. Occamin partaveitsi leijuu uhkaavana näiden sekavien parhainpäinselittelyjen päällä.

Marxilaisessa general intellect, yleisen älyn, käsitteessä kaikki tuotanto perustuu yhteisesti tuotetun tiedon varaan. Sosiaalisesta elämästä itsestään tulee tuotantovoima. Viittaan tällä perustulokeskusteluihin ja esim. Vasemmisto etsii työtä -kirjaan. Tähän nähden KO:n käsite tuntuu vanhalta, nostalgoivalta, ja puolustuspuheenvuorot kapitalistista paradigmaa tukevilta. Siinä on jopa vähemmistöjä eksotisoivia tai eksklusiivisia piirteitä riippuen siitä tuleeko puhe ulkoa vai sisältä. Tuotantosuhteiden tasolla KO on vain yksi osa kapitalistista rekuperaatiota, yhteisen varallisuuden tai kulttuuriperinnön tuotteistamista ja yksityistämistä.

Vähemmistöjä puolustavassa puheessa on tunnistettavissa tiukkapipoisuuden henki (Anne Applebaum HS 12.9.2021), joka vahvistaa liberalistisia ajatuksia omistamisesta ja näkee sorrettuihin ryhmiin liitetyt osat pyhitettyinä fetisseinä.  Olisiko meillä tässä mitään oppimista situationisteilta? Sen sijaan, että yritämme tuhoontuomitusti kieltää kulttuurin rekuperoinnin, meidän tulisi luoda leikkisiä, kokeilevia kommunikaatiomuotoja, jotka parhaimmillaan edesauttavat työväenluokan itseorganisoitumisen prosesseja. Kun vähemmistökulttuurien osia pyhitetään KO:n kieltämisen nimissä näiden omaisuudeksi, toisinnetaan porvarillisen hegemonian rakenteita. Meidän pitäisi ennemminkin vallankumouksellisessa hengessä haastaa kapitalistiset (tuotanto)suhteet.